Missä palkat oikein määritellään?

Vaaleissa työmarkkinakysymykset keskusteluttivat lopulta aika vähän. Selkeimmin ehkä nousi esiin paikallisen sopimisen lisääminen ratkaisuna väitettyjen työelämän jäykkyyksien poistamiseen. HS:n vaalikonekin kysyi pitäisikö palkoista sopia yleissitovin työehtosopimuksin vai paikallisesti? Kysymyksenasettelu on itsessään hieman hankala, sillä jo nyt mallimme perustuu siihen, että mikrotasolla palkanmuodostus on hyvin paikallista. Lisäksi kyse on koko kansantalouden kannalta erittäin merkittävästä mekanismista, jonka tarkasteleminen pienyrityksen työyhteisön näkökulmasta antaa ehkä liian suppean kuvan, miten Suomessa palkanmuodostus oikeasti suhteutuu eri sopimisen malleihin. Koitan joitakin perusnäkökulmia tässä kuivakasti tarjota (tai ehkä enemmänkin perustietoa)

Suomessa vähimmäispalkkataso määritellään työehtosopimuksin ja noin 90 % palkansaajista on työehtosopimusten piirissä. Jos työssä ei tule noudatettavaksi työehtosopimusta eikä palkasta ole työnantajan ja työntekijän välillä sovittu, on työssä maksettava lain mukaan ”tavanomaista ja kohtuullista palkkaa”.

Kollektiiviset, koko kansantalouden tasolla keskitetysti tai liittokohtaisesti neuvotellut palkkasopimukset (”liittokohtaiset tes-ratkaisut”, ”tulopoliittiset kokonaisratkaisut”, ”keskitetyt ratkaisut”) kuitenkin säätelevät lähinnä nimellispalkkojen keskimääräisen muutosvauhdin. Palkkakehitys kokonaisuutena on siis keskitetyin sopimuksin ohjattavissa. Sen sijaan palkkarakenteen perusteet, soveltamisen menettelytavat sekä vähimmäispalkkojen porrastukset on sovittu tavallisesti työehtosopimuksissa. Vähimmäispalkkojen porrastus tapahtuu nykyisin tyypillisesti työn vaativuuden ja työntekijän henkilökohtaisen osaamisen ja suoriutumisen perusteella.

Edellä mainituista syistä käytännön palkat muodostuvat jo monelta osin työpaikka- ja yritystasolla: henkilötasolla palkka kehittyy palkkaperusteiden perusteella esimerkiksi työn vaativuuden ja/tai pätevyyden kasvaessa. Lisäksi peruspalkkausta täydentävien palkkausmuotojen, kuten tulos-, voitto- ja bonuspalkkioiden merkitys on viime aikoina kasvanut. Palkkakehitykseen vaikuttavat myös muut niin sanotut rakenteelliset tekijät, kuten työpaikan vaihdokset sekä rakenteellisten tekijöiden ulkopuoliset liukumat (”hyvämiehenlisät”, suhdanteista johtuvat liukumat jne.)

Suomalaisen palkanmuodostuksen voidaan (mikrotasolla) katsoa olevankin hajautunutta ja huomioivan sekä yritys- että yksilötason tuottavuuserot, vaikka julkinen mielikuva yleissitovista työehtosopimuksista antaisi eri lopputuleman. Toimivat työpaikkatason neuvottelu- ja osallistumisjärjestelmät ovat perusedellytys sille, että mikrotason palkanmuodostus toimii sekä työntekijöiden että yritysten näkökulmasta.

Mihin keskitettyä sopimista sitten tarvitaan?

Työmarkkinoilla määräytyvä nimellispalkkojen muutos on keskeinen lyhyen aikavälin makrotaloudellinen muuttuja, joka vaikuttaa inflaatioon, reaalikorkoihin, kokonaiskysyntään ja työllisyyteen. Keskitetysti sovitut palkkaratkaisut ovat tyypillisiä pienille, ulkomaankaupasta riippuvaisille maille, erityisesti Pohjoismaille. Näissä maissa tarve reagoida ulkomaankaupan ja ulkomaisen kysynnän muutoksiin on keskimääräistä suurempi. Kansainvälisen toimintaympäristön muutoksiin voidaan reagoida joko rahapolitiikan tai koordinoitujen pakkaratkaisujen kautta. Jälkimmäinen keino on huomattavasti tehokkaampi sillä itsenäinen raha- tai valuuttakurssipolitiikka euroaikana on käytännössä mahdotonta. Eikä kyse ole pelkästään yhteisestä valuutasta, vaan esimerkiksi Tanskassa on sama tilanne omasta valuutasta huolimatta, sillä kruunun kurssi on sidottu tiukasti euroon.

Koordinoidut palkkaratkaisut ovat nopeampi ja tehokkaampi tapa reagoida toimintaympäristön muutoksiin kuin hajautetut – aikaa vievät ja toisistaan mahdollisesti poikkeavat - palkkaratkaisut. Yhtenäisesti sovitut, kattavat työehdot (ml. palkkaratkaisut) on meillä neuvoteltukin tyypillisesti useaksi vuodeksi kerrallaan. Tämä luo talouteen, yritystoimintaan ja yhteiskuntaan ennustettavuutta, jonka keskeinen osa on myös työehtosopimuksin sovittava työrauha.

Ulkoisten häiriöiden riski on Suomessa erityisen suuri, sillä tuotantorakenne poikkeaa euroalueen keskimääräisestä rakenteesta. Niinpä palkkausjärjestelmien toimivuus riippuu talouden muusta tuotantorakenteesta, eivätkä samat mallit toimi kaikissa maissa. Hajautettujen työehtosopimusten suuntaus ei siis aina johda parempaan lopputulokseen koko kansantalouden kannalta, vaikka jossain verrokkimaassa niin olisikin. Keskitetty palkkasopiminen (ml. työehtosopimukset) mahdollistaa myös esimerkiksi samapalkkaisuuden edistämisen ja tuloerojen kasvun hillitsemisen, joilla molemmilla on merkitystä sekä yksilön että kansantalouden näkökulmasta.

Jos siis luopuisimme keskitetyn sopimisen mallista kokonaan, ei meille jäisi makrotalouden ohjauksen näkökulmasta juurikaan työkaluja. Itse näkisin, että keskitettyjen tai liittokohtaisesti neuvoteltujen palkkasopimusten tulee jatkossakin toimia palkanmuodostuksen perustana. Liikkuminen pysyvämmin kohti raamisopimuksia on aivan mahdollista, mutta sen edellytys on, että informaatio palkanmuodostuksesta on kaikilla käytössä ja perustuu toisaalta riittävällä tasolla yhteisesti määriteltyihin mittareihin, analyyseihin ja seurantatietoihin.

Samasta aiheesta asiantuntevammin voi lukea Jukka Pekkarisen esitelmästä Palkanmuodostukset teoriat ja suomalaiset työmarkkinat.

Vastaväite Hesarille

Hiusalan työsuojeludirektiivi on ollut työn alla jo pari vuotta ja viimeisin käänne tapahtui viime torstaina, kun komissio päätti lykätä hankkeen ainakin vuoteen 2015. Tähän saakka Barroson johtama komissio on muutoinkin kieltäytynyt tuomasta parlamentin käsittelyyn mitään eistyksiä liittyen työsuojeluun, joten sinällään poliittisesti valittu linja ei yllätä. Yllättävää sen sijaan on, miten tyynesti Suomessakin suhtaudutaan siihen, ettei tavallisten työssäkäyvien ihmisten olojen parantamiseen tähtäävät toimet mitenkään etene. Loppuviikon Hesareissa pariinkiin otteeseeen suorastaan vähäteltiin minimityösuojelun merkitystä ja otettiin lähes sama linja, kuin minkä Barroso toi esiin Saksan televisiossa torstaina: "Minullakin on silloin tällöin selkäkipuja, mutta en minä sen takia vaadi Euroopan laajuista lainsäädäntöä." Huomiotta toki jää, että komissaari itse työskentelee tiloissa, joissa työsuojelu ja -ergonomia on aivan huipussaan - perustuen myös kansainvälisiin suosituksiin ja sopimuksiin. Alla Hesarille lähettämäni vastaväite.

Faktat hiusalan työsuojelutavoitteista

Sosiaalidialogi on yksi osa EU:n sosiaalista ulottuvuutta ja peruspilari, joka on jäänyt talousohjauksen ja työntekijöiden suojaa purkavien säädösten jalkoihin. Poliittisen ilmapiirin nihkeydestä huolimatta kansalliset rajat ylittäviä työmarkkinaneuvotteluita käydään.

Yksi esimerkki menestyksestä ja yhteisestä tahdosta on keväällä 2012 solmittu  puitesopimus hiusalan työntekijöiden minimisuojelun turvaamiseksi. Työnantajien Coiffure EU:n ja työntekijöiden Uni Europa hair&beaty:n puitesopimus koskee kampaamohenkilökunnan työterveyttä ja työturvallisuutta, ja sen piirissä on noin miljoona työntekijää. Monisivuinen sopimus pureutuu erityisesti iho-, hengitystie- sekä tuki- ja liikuntaelinsairauksien ehkäisyyn sekä hoitoon. Ehdotetut toimenpiteet koskevat pääosin työergonomiaa, haitallisia aineita ja käytettäviä työvälineitä. Korkokengistä ei ole sanaakaan koko monisivuisessa sopimuksessa.

Alan työntekijöiden kannalta on erittäin valitettavaa, että sekä pääkirjoituksessa että näkökulma-kolumnissa (4. ja 5.10.) HS levittää direktiivihankkeesta perätöntä tietoa ja suhtautuu vähätellen satojen tuhansien työntekijöiden työolojen parantamiseen verraten työsuojelua kurkkuihin tai oliiviöljypulloihin. Hedelmällisempää kansalaisten kannalta olisi taustoittaa, miksi nykyinen komissio ei halua edistää sosiaalista ulottuvuutta, vaan mitätöi toistuvasti työmarkkinaosapuolten esitykset.

Ei ehkä veturi, mutta hiilivaunu

Euroopassa jo vajaa 70% ihmisistä työskentelee erilaisten palveluiden parissa. Onkin hyvä, että poliitikoilla niin kansallisesti kuin EU: n päätöksentekoelimissä on vahva visio siitä, miten sektorirajat ylittävää kehitystyötä tehdään, miten palvelualojen tuottavuus saadaan kestävällä tavalla nousuun ja kuinka kymmenet miljoonat palvelualojen työntekijät ovat turvatuissa työsuhteissa. Eikun kelaus takaisinpäin - eihän meillä ole missään yhteistä ohjausta. Teollisuuspoliittiset ohjelmat ovat itsestäänselvyys, mutta palvelupoliittisesta ohjelmasta ei ole puhettakaan. Onko siis hyvän tuurin varassa, minkälaisen tulevaisuuden kohtaamme? Ja nimenomaan kohtaamme kaikki, sillä palvelualat läpileikkaavat kaikki elämän osa-alueet ja valtavan kokonsa johdosta yhteiskunnalliset vaikutukset tulevat olemaan todennäköisesti suurempia tulevina vuosina kuin ennen eurokriisiä. Ja todennäköisesti tarve palvelualojen elinkeinopolitiikan terävöittämiseen tulee arvioitua nopeammin vastaan.

Teknologinen kehitys, voimakas kasvu, äärimmäinen polarisoituminen ja viimeisen hetken tuntu saavat ainakin minut ajattelemaan, että viimeistään uuden komission aloittaessa, on lusikka otettava käteen ja kohdattava totuus. Minkälaisen tulevaisuuden tarjoamme työelämään suuntaaville? Läpi Euroopan varmin tapa työllistyä on löytää työ palveluiden parista ja lähes yhtä varmaa on ajautua epävarmuuteen oman elämän suunnittelun, palkan riittävyyden, urakehityksen ja jopa fyysisen turvallisuuden osalta. Haluammeko todella, että palvelualat ovat alipalkattu puskuri, jolla itse asiassa näennäisesti hoidetaan työttömyyttä? Monessa maassa on jo selkeästi tehty poliittinen valinta pitää palvelualojen työt silppuisina ja äärimmäisen pienipalkkaisina, yhdistetty sosiaaliturvaan työn vastaanottamispakko työehdoista välittämättä ja siten paikattu osaltaan muiden toimialojen heikentyvää kilpailukykyä tai hiipuvan vientiä. Yhtä lailla on turvattu ostovoiman säilyminen, kun palveluiden tai tuotteiden hintakehitys on ollut luonnollista kehitystä matalampaa. Tosin niissä maissa, joissa sosiaaliturva toimii, niin yhteisistä varoista joka tapauksessa kustannetaan se, että todellisuudessa valtavat joukot eivät tule toimeen omalla palkallaan.

Kansalliset rajat ylittävä kestävyysvajeproblematiikka johtaakin siihen, että voimme valita tulevaisuuden, jossa sosiaaliturvasta luovutaan (koska siihen ei ole enää varaa) tai sitten vihdoin luomme strategian, joka huomioi palvelualojen moninaisuuden ja aseman merkittävänä osana työllisyys- ja talouskehitystä. Kilpailukykyisistä sisämarkkinoista, laadukkaista palveluista ja osaamiseen nojaavasta sivistyksen kehdosta on turha puhua, jos todellakin 70% ihmisistä toimii aloilla, joita leimaa toisarvoisuus. Kuten parhaita käytänteitä, myös pahimpia käytänteitä on helppo verrata ja omaksua. On turha tuudittautua siihen, että joillakin aloilla liiketoiminnan luonne nyt vaan on sellainen, että se vaatii hyväksymään työntekijöiden kohtuuttoman jouston. Ei ole kenenkään etu, ettei vahvaa poliittista näkemystä löydy enemmistön osalta. Ja kyllä, ihan tosissani väitän, että tänä päivänä niin Euroopassa kuin globaalistikin enemmistö rahasta ja ihmisistä linkittyy tavalla tai toisella palveluihin. Ja jos selkäydinreaktio on aivan päinvastainen, niin kasvun uuden strategian pohtiminen kannattaa aloittaa pohtimalla mitä kaikkea palvelualat tänä päivänä ovat.

Vapaalla

PAMin vaikuttamistyö ei ole lainkaan hiipunut, eikä aulailijakaan ole irtisanoutunut, mutta lukijoille tiedoksi, että blogi viettää hiljaiseloa syksyyn 2012 asti. Kyseessähän on työblogi ja erilaiset kabinetit ovat vaihtuneet osaltani hetkeksi vauvantuoksuiseen kotiin, joten jätän suosiolla ajankohtaisen kommentoinnin niille, jotka arkeansa toimistolla viettävät. Palaillaan asiaan siis jonkin ajan päästä!

Rehellisen yrittäjän puolesta - ja työntekijän

Maan hallitus ei enää yhtään esitystä anna ja eduskuntakin jo laskee päiviä vaalivapaaseen, mutta erilaiset työryhmät porskuttavat hiki hatussa. Niin myös harmaata taloutta rakennus- ja majoitus- ja ravintola-alalla pohtiva ryhmä työ- ja elinkeinoministeriössä. Työryhmään kuuluu edustajia useammasta ministeriöstä, kaikista työmarkkinakeskusjärjestöistä ja sitten alakohtaisina edustajina olemme me, Rakennusliitto ja työnantajakumppanimme. Toimeksiantona on valmistella konkreettisia toimenpide-ehdotuksia tuleviin hallitusohjelmaneuvotteluihin. Mielessä on käynyt parikin kertaa, että miksei hommia hoidettu kuluneen neljän vuoden aikana ripeämmin, mutta parempi tämäkin kuin ei mitään. Tulevan hallituksen - väristä riippumatta - on pakko huomioida nämäkin kysymykset jotenkin. On kestämätöntä, että valtio menettää vuosittain 4-5 miljardia euroa epärehellisen yritystoiminnan takia. Kaiken kaikkiaan harmaan talouden laajuden arvioidaan olevan jo 10-14 miljardia, siis suurin piirtein saman verran kuin koko sosiaali- ja terveysministeriön budjetti!


Toimenpiteitä nimittäin löytyy. Pitää vaan päättää mitä lakeja lähdetään ensimmäisenä sorvaamaan. Majoitus- ja ravintola-alalla olemme työnantajien kanssa yksimielisiä kaikista esitetyistä toimista. Sinällään harvinaista, mutta loogista, kaikki muutokset parantavat myös työntekijän turvaa niin työsuojelun kuin palkkojen tai eläkekertymien osalta. Meidän listamme olisi seuraavanlainen:


1) Tilaajavastuulaki on laajennettava koskemaan myös majoitus- ja ravintola-alaa
2) Käyttöön on otettava sertifioitu kassajärjestelmä ja kuitinantopakko (kassakoneeseen ns. musta laatikko, joka rekisteröi kaikki suoritukset)
3) Varastokirjanpidossa osalta tulisi edellyttää se, että alkoholin alkuperä pystytään osoittamaan tositteellisesti tarkastuksen yhteydessä (kassajärjetelmä hoitaa tämän automaattisesti, eli liittyy kohtaan 2)
4) Alkohotarkastajien valtuuksia on laajennettava siten, että he voivat myös tarkastaa kohteita, joilla ei ole anniskelulupaa, mutta epäillään, että alkoholia silti myydään ja luvalle olisi tarvetta
5) Omistussuhteiden muutokset on ilmoitettava ja laiminlyömisestä seuraisi sakko
6) Kaikki alkoholiostot tulisi tehdä lupanumerolla
7) Alkoholilain hallinnollisen seuraamusjärjestelmän kehittäminen. Lisättäisiin keinovalikoimaan hallinnollinen laiminlyöntimaksu, väliaikainen luvan peruuttaminen ja uhkasakko.

Ehdoton ykkönen kuitenkin koko hommassa on valvonta- ja tarkastusresurssien lisääminen. Lait voivat olla vaikka kuinka hyviä, mutta jos kiinnijäämisenriski on miinuksen puolella, niin koko homma on yhtä tyhjän kanssa. Tällä hetkellä Valvirassa harmaan talouden ja talousrikollisuuden torjuntaan on 1 virka! Viimeisen neljän vuoden aikana virkoja on vähennetty niin Valvirasta kuin aluehallinnostakin ja lisätarve olisi pienimmillään nyt 8 henkeä. Karkeasti voi kuitenkin laskea, että yksi tarkasta saa työllään valtiolle tuloja noin puolen miljoonan edestä ja palkkaan ei todellaakaan kulu samaa summaa. Yhtä lailla lisävoimia kaipaavat verottaja, poliisi, syyttäjä, ulkomaalaisviranomaiset ja tulli. Rikollista toimintaa pyörittäviä ei saada kiinni ja juttujen eteenpäin vieminen vie vuosia, kun tutkintapyynnöt kasautuvat pöydille.


Julkista keskustelua on syytä pitää yllä, jotta harmaan talouden torjunta ei unohdu vaalien jälkeisissä neuvotteluissa. Talousrikollisuus on meiltä kaikilta pois.

Perusturvaa

Eilisen iltapäivän vietin kuunnellen työelämä tutkija, dosentti Raija Julkusta SAK:ssa. Pohjana oli Yksin sovittu-kirja, johon myös puheenjohtajamme Selin on kirjoittanut puheenvuoron. Julkunen on erittäin selkeä ja mielenkiintoinen puhuja ja olisi ollut mielenkiintoista kuunnella pidempäänkin hänen näkemyksiään suomalaisen perusturvan kehityksestä, mutta jo pätkäkin herätti ajatuksia. Tai oikeastaan selkeytti.

Viime viikkoina sosiaaliturvastamme on käyty paljon keskustelua ja monen syyttävä sormi on osoittanut ay-liikkeen suuntaan. Erityisesti Osmo Soininvaara on kohdentanut turhautumisensa SAK:öön ja samoilla linjoilla on ollut Heikki Hiilamo. Molempien kritiikki pohjautuu pieleen menneen sata-komitean työskentelyn nollatuloksiin. Ihmeelliseltä tuntuu, että pyyhkeitä ei saa päättäjät, vaan ammattiliitot, mutta kyllä tämäkin kestetään. On aivan totta, että Suomessa perusturva on jäänyt erittäin pahasti jälkeen ja toimeentulotuen varassa elävistä jo 85 % on köyhiä, kun luku kuusi vuotta sitten oli 45 %. Ansiosidonnaista työttömyysturvaa saavista puolestaan vain 3 % on köyhyysrajan alapuolella. Pohjoismaille tyypillistä onkin, että sosiaaliturvajärjestelmämme rakentuu voimakkaasti ansiosidonnaisten etujen varaan. Ongelma meillä vaan on, että 90-luvun laman vaatimien leikkausten jäljiltä ehdot ovat heikentyneet siten, että yhä harvempi on tosiasiallisesti ansisidonnaisiin etuihin oikeutettu. Tämä ei silti tarkoita sitä, että meidän tulisi luopua esimerkiksi ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta, vaan päinvastoin pyrkiä palauttamaan ehdot vastaamaan tämän päivän pätkittyä työn teettämistä.

Yksittäisenä syynä peruspäivärahan korottamisen ongelmiin on mainittu kytkös ansisidonnaiseen. Molemmat nousevat, jos peruspäivärahaa korotetaan. Sinällään väite on täysin harhaanjohtava. Jos peruspäiväraha nousee euron, nousee ansiosidonnainen 55 senttiä. Siten esimerkiksi peruspäivärahan korottaminen 120 eurolla kuukaudessa maksaisi tällä hetkellä bruttona 250 miljoona, jakaantuen ansisidonnaisen puolelle 90 miljoonaa ja perusturvaan 160 miljoonaa. Nettokustannus olisi valtiolla 140 miljoonaa vuodessa. Vertailuna vaikkapa työnantajien kela-maksun poisto, joka vähensi valtion tuloja 800 miljoonalla. Kyse ei siis ole kytköksestä, vaan valinnoista.

Eikä kyse ole ainoastaan rahasta, vaan hyvin syvästä periaatteesta. Sata vuotta sitten ihmistä suojasi ainoastaan oma omaisuus ja siihen liitetyt edut. Sittemmin luotiin sosiaaliturvajärjestelmä, jossa työ ja siitä saatu ansio oikeuttaa suojaan työttömyyden, sairauden, vanhemmuuden ja esimerkiksi opiskelun ajaksi. On tänä päivänä universaali oikeus olla turvattuna myös taloudellisesti, mikäli muita tuloja ei ole. Meillä tämän subjektiivisen oikeuden on realisoinut viimesijassa toimeentulotuki. Ihmisen ei ole tarvinnut erikseen ansaita oikeutustaan tulla toimeen. Nyt elämme kuitenkin ajassa, jossa hallituksen päätöksillä alle 25-vuotiaiden osalta tätä kaikille kuuluvaa perusturvaa murennetaan. 250 euroa kuukaudessa ei riitä elämiseen. Kannustamisen nimissä tehtiin valtava arvovalinta; onko ihminen arvokas vain tuottavana toimijana, vai tuleeko kaikista huolehtia humaanein perustein? Onko oikein, että nuorista huolehditaan vähän vähemmän kuin muista? Olisi ollut erittäin mielenkiintoista olla kärpäsenä katossa, kun perustuslakivaliokunta asiaa eduskunnassa käsitteli. Jo aiemmin vajaasta ihmisten yksilöllisistä syrjimättömyyden ja sosiaalisten oikeuksien suojasta annetaan koko ajan periksi.

Työ on ollut aiempina vuosikymmeninä paras tuloerojen tasaaja ja ansiosidonnaisilla etuisuuksilla on ehkäisty syrjäytymisriskejä, niin meillä kuin muissa Pohjoismaissa. Työn tuottamien verotulojen oikeudenmukainen jakaminen on ollut toinen merkittävä kansalaisten yhdenvertaisuutta tasaava tekijä. PAMin vaateet sosiaalisesti oikeudenmukaisesta verotuksesta, perusturvan parantamisesta sekä työllisyysasteen kasvattamisesta 75 %:iin ovatkin aivan avainkysymyksiä, kun pohdimme turvallisempaa ja paremmin voivaa Suomea ja ennen kaikkea suomalaisia.

Työvoimapula korjaantuu rahalla

Taksikuskit tunnetusti havainnoivat hiljaisia signaaleja hyvin tarkasti. Niin tekin myös hän, jonka kyytiin puheenjohtajamme sattui samaan aikaan, kun PAMin ja Kiinteistöpalveluiden solmiman ansiokehitysohjelman uutisointi oli terävimmillään. Keskustelun aiheeksi oli luonnollisesti nousseet siivoojien palkat, tulevat korotukset ja erityisesti puheet työvoimapulasta. ”Ei täällä koskaan tule pulaa työntekijöistä, vaan pienipalkkaisista työntekijöistä”, kuului kuskin analyysi. Aivan oikeaan osui.

Mielikuva alhaisista tai epävarmoista ansioista ja aliarvostetusta työstä ei houkuttele uusia työntekijöitä. Mielikuva on onneksi pitkälti väärä, sillä nimenomaan kiinteistöpalvelut selvisivät viimeisimmästäkin taantumasta kuivin jaloin. Työsuhteet ovat pitkälti vakinaisia, työn tulevaisuus turvattua ja etenemismahdollisuudet lisääntyvät koko ajan työnkuvien monipuolistumisen myötä. Pienet palkat sen sijaan ovat aivan totta. On lähes mystiikkaa, miten pääkaupunkiseudulla asuva siivooja saa tulonsa riittämään ilman, että kokisi koko ajan tinkivänsä perusasioista. Kuka vaan voi kokeilla, miten taiteilla vaikkapa yhden lapsen kanssa Vantaalla reilun tuhannen euron kuukausitulojen ja vajaan kuuden sadan euron vuokran välillä. Ei tarvitse ihmetellä miksi niin moni työssäkäyvä joutuu turvautumaan asumistukeen.

Työnantajille todellisuuden myöntäminen ei ole ollut helppoa, mutta hieno avaus ansiokehitysohjelmamme silti on. Ensi vuoden alusta astuvat ensimmäiset alimpien taulukkopalkkojen korotukset voimaan, ja viiden vuoden aikana on tarkoitus kuroa umpeen eroa muihin palveluammatteihin. Kaiken kaikkiaan palkat nousevat noin 20 prosenttia. Nouseva ansiotaso yhdistettynä vakaisiin työsuhteisiin lisää varmasti mielenkiintoa alaa kohtaan. Väittäisin, että työntekijöitä löytyy, kunhan kokopäivätyöstä maksetaan kohtuullista korvausta. Omalla työllä on voitava tulla toimeen, joten nyt saatu sopu on vähintä mitä pitikin saada aikaiseksi. Silti vielä ensi vuonna lähes kaikki siivoojat saavat alle 1 500 euroa kuukaudessa, eli alle 60 prosenttia suomalaisten keskiansioista.

Tärkeintä on oikea suunta. Työmarkkinaosapuolten kesken on löydetty selkeästi yhteinen tahto kiinteistöpalvelualan kehittämiseksi, ja vastuu sopimuksen etenemisestä on nyt paikallisissa käsissä. Yrityksissä on iso työ palkkausjärjestelmän uudistamisessa ja työntekijöiden jatkokoulutuksessa. Pelkän rahan lisäksi tarvitaan panostuksia yrityskohtaiseen koulutukseen ja eri henkilöstöryhmien johtamiseen. Uudesta kiinteistöpalvelualan perustutkinnosta huolimatta vaaditaan yhä enemmän talokohtaista perehdyttämistä ja jatkuvaa työn ohessa tapahtuvaa lisäkoulutusta. Teknisestä kehityksestä huolimatta työ on hyvin fyysistä, joten ikääntyneiden työntekijöiden huomioiminen on ensiarvoisen tärkeää. On vaarallista ajatella lyhytjänteisesti, että työperäisen maahanmuuton lisäämisellä paikataan siivouspuolen sudenkuopat. Yhtä lailla maahanmuuttajataustaistenkin työntekijöiden kuuluu saada reilu palkka ja terveet eläkepäivät.