Perusturvaa

Eilisen iltapäivän vietin kuunnellen työelämä tutkija, dosentti Raija Julkusta SAK:ssa. Pohjana oli Yksin sovittu-kirja, johon myös puheenjohtajamme Selin on kirjoittanut puheenvuoron. Julkunen on erittäin selkeä ja mielenkiintoinen puhuja ja olisi ollut mielenkiintoista kuunnella pidempäänkin hänen näkemyksiään suomalaisen perusturvan kehityksestä, mutta jo pätkäkin herätti ajatuksia. Tai oikeastaan selkeytti.

Viime viikkoina sosiaaliturvastamme on käyty paljon keskustelua ja monen syyttävä sormi on osoittanut ay-liikkeen suuntaan. Erityisesti Osmo Soininvaara on kohdentanut turhautumisensa SAK:öön ja samoilla linjoilla on ollut Heikki Hiilamo. Molempien kritiikki pohjautuu pieleen menneen sata-komitean työskentelyn nollatuloksiin. Ihmeelliseltä tuntuu, että pyyhkeitä ei saa päättäjät, vaan ammattiliitot, mutta kyllä tämäkin kestetään. On aivan totta, että Suomessa perusturva on jäänyt erittäin pahasti jälkeen ja toimeentulotuen varassa elävistä jo 85 % on köyhiä, kun luku kuusi vuotta sitten oli 45 %. Ansiosidonnaista työttömyysturvaa saavista puolestaan vain 3 % on köyhyysrajan alapuolella. Pohjoismaille tyypillistä onkin, että sosiaaliturvajärjestelmämme rakentuu voimakkaasti ansiosidonnaisten etujen varaan. Ongelma meillä vaan on, että 90-luvun laman vaatimien leikkausten jäljiltä ehdot ovat heikentyneet siten, että yhä harvempi on tosiasiallisesti ansisidonnaisiin etuihin oikeutettu. Tämä ei silti tarkoita sitä, että meidän tulisi luopua esimerkiksi ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta, vaan päinvastoin pyrkiä palauttamaan ehdot vastaamaan tämän päivän pätkittyä työn teettämistä.

Yksittäisenä syynä peruspäivärahan korottamisen ongelmiin on mainittu kytkös ansisidonnaiseen. Molemmat nousevat, jos peruspäivärahaa korotetaan. Sinällään väite on täysin harhaanjohtava. Jos peruspäiväraha nousee euron, nousee ansiosidonnainen 55 senttiä. Siten esimerkiksi peruspäivärahan korottaminen 120 eurolla kuukaudessa maksaisi tällä hetkellä bruttona 250 miljoona, jakaantuen ansisidonnaisen puolelle 90 miljoonaa ja perusturvaan 160 miljoonaa. Nettokustannus olisi valtiolla 140 miljoonaa vuodessa. Vertailuna vaikkapa työnantajien kela-maksun poisto, joka vähensi valtion tuloja 800 miljoonalla. Kyse ei siis ole kytköksestä, vaan valinnoista.

Eikä kyse ole ainoastaan rahasta, vaan hyvin syvästä periaatteesta. Sata vuotta sitten ihmistä suojasi ainoastaan oma omaisuus ja siihen liitetyt edut. Sittemmin luotiin sosiaaliturvajärjestelmä, jossa työ ja siitä saatu ansio oikeuttaa suojaan työttömyyden, sairauden, vanhemmuuden ja esimerkiksi opiskelun ajaksi. On tänä päivänä universaali oikeus olla turvattuna myös taloudellisesti, mikäli muita tuloja ei ole. Meillä tämän subjektiivisen oikeuden on realisoinut viimesijassa toimeentulotuki. Ihmisen ei ole tarvinnut erikseen ansaita oikeutustaan tulla toimeen. Nyt elämme kuitenkin ajassa, jossa hallituksen päätöksillä alle 25-vuotiaiden osalta tätä kaikille kuuluvaa perusturvaa murennetaan. 250 euroa kuukaudessa ei riitä elämiseen. Kannustamisen nimissä tehtiin valtava arvovalinta; onko ihminen arvokas vain tuottavana toimijana, vai tuleeko kaikista huolehtia humaanein perustein? Onko oikein, että nuorista huolehditaan vähän vähemmän kuin muista? Olisi ollut erittäin mielenkiintoista olla kärpäsenä katossa, kun perustuslakivaliokunta asiaa eduskunnassa käsitteli. Jo aiemmin vajaasta ihmisten yksilöllisistä syrjimättömyyden ja sosiaalisten oikeuksien suojasta annetaan koko ajan periksi.

Työ on ollut aiempina vuosikymmeninä paras tuloerojen tasaaja ja ansiosidonnaisilla etuisuuksilla on ehkäisty syrjäytymisriskejä, niin meillä kuin muissa Pohjoismaissa. Työn tuottamien verotulojen oikeudenmukainen jakaminen on ollut toinen merkittävä kansalaisten yhdenvertaisuutta tasaava tekijä. PAMin vaateet sosiaalisesti oikeudenmukaisesta verotuksesta, perusturvan parantamisesta sekä työllisyysasteen kasvattamisesta 75 %:iin ovatkin aivan avainkysymyksiä, kun pohdimme turvallisempaa ja paremmin voivaa Suomea ja ennen kaikkea suomalaisia.