Ei ehkä veturi, mutta hiilivaunu

Euroopassa jo vajaa 70% ihmisistä työskentelee erilaisten palveluiden parissa. Onkin hyvä, että poliitikoilla niin kansallisesti kuin EU: n päätöksentekoelimissä on vahva visio siitä, miten sektorirajat ylittävää kehitystyötä tehdään, miten palvelualojen tuottavuus saadaan kestävällä tavalla nousuun ja kuinka kymmenet miljoonat palvelualojen työntekijät ovat turvatuissa työsuhteissa. Eikun kelaus takaisinpäin - eihän meillä ole missään yhteistä ohjausta. Teollisuuspoliittiset ohjelmat ovat itsestäänselvyys, mutta palvelupoliittisesta ohjelmasta ei ole puhettakaan. Onko siis hyvän tuurin varassa, minkälaisen tulevaisuuden kohtaamme? Ja nimenomaan kohtaamme kaikki, sillä palvelualat läpileikkaavat kaikki elämän osa-alueet ja valtavan kokonsa johdosta yhteiskunnalliset vaikutukset tulevat olemaan todennäköisesti suurempia tulevina vuosina kuin ennen eurokriisiä. Ja todennäköisesti tarve palvelualojen elinkeinopolitiikan terävöittämiseen tulee arvioitua nopeammin vastaan.

Teknologinen kehitys, voimakas kasvu, äärimmäinen polarisoituminen ja viimeisen hetken tuntu saavat ainakin minut ajattelemaan, että viimeistään uuden komission aloittaessa, on lusikka otettava käteen ja kohdattava totuus. Minkälaisen tulevaisuuden tarjoamme työelämään suuntaaville? Läpi Euroopan varmin tapa työllistyä on löytää työ palveluiden parista ja lähes yhtä varmaa on ajautua epävarmuuteen oman elämän suunnittelun, palkan riittävyyden, urakehityksen ja jopa fyysisen turvallisuuden osalta. Haluammeko todella, että palvelualat ovat alipalkattu puskuri, jolla itse asiassa näennäisesti hoidetaan työttömyyttä? Monessa maassa on jo selkeästi tehty poliittinen valinta pitää palvelualojen työt silppuisina ja äärimmäisen pienipalkkaisina, yhdistetty sosiaaliturvaan työn vastaanottamispakko työehdoista välittämättä ja siten paikattu osaltaan muiden toimialojen heikentyvää kilpailukykyä tai hiipuvan vientiä. Yhtä lailla on turvattu ostovoiman säilyminen, kun palveluiden tai tuotteiden hintakehitys on ollut luonnollista kehitystä matalampaa. Tosin niissä maissa, joissa sosiaaliturva toimii, niin yhteisistä varoista joka tapauksessa kustannetaan se, että todellisuudessa valtavat joukot eivät tule toimeen omalla palkallaan.

Kansalliset rajat ylittävä kestävyysvajeproblematiikka johtaakin siihen, että voimme valita tulevaisuuden, jossa sosiaaliturvasta luovutaan (koska siihen ei ole enää varaa) tai sitten vihdoin luomme strategian, joka huomioi palvelualojen moninaisuuden ja aseman merkittävänä osana työllisyys- ja talouskehitystä. Kilpailukykyisistä sisämarkkinoista, laadukkaista palveluista ja osaamiseen nojaavasta sivistyksen kehdosta on turha puhua, jos todellakin 70% ihmisistä toimii aloilla, joita leimaa toisarvoisuus. Kuten parhaita käytänteitä, myös pahimpia käytänteitä on helppo verrata ja omaksua. On turha tuudittautua siihen, että joillakin aloilla liiketoiminnan luonne nyt vaan on sellainen, että se vaatii hyväksymään työntekijöiden kohtuuttoman jouston. Ei ole kenenkään etu, ettei vahvaa poliittista näkemystä löydy enemmistön osalta. Ja kyllä, ihan tosissani väitän, että tänä päivänä niin Euroopassa kuin globaalistikin enemmistö rahasta ja ihmisistä linkittyy tavalla tai toisella palveluihin. Ja jos selkäydinreaktio on aivan päinvastainen, niin kasvun uuden strategian pohtiminen kannattaa aloittaa pohtimalla mitä kaikkea palvelualat tänä päivänä ovat.